Pistely jaloissa ei ole vain ikää. Katso neuropatian todellinen syy (Lopeta tämä heti)

Jalkani pettivät liukuportaissa – 9 yötä myöhemmin mieheni löysi oudon “kuplageeli”-rutiinin
Mainosartikkeli
Jalkani pettivät liukuportaissa – 9 yötä myöhemmin mieheni löysi oudon “kuplageeli”-rutiinin
Tunsin teräksisen liukuportaan askelman katoavan jalkojeni alta ennen kuin edes tajusin, mitä oli tapahtumassa.
Yhden pitkän, pelottavan sekunnin ajan kaaduin taaksepäin, nelivuotiaan lapsenlapseni käsi omassani.
Jalkapohjien polttava puutuminen oli vihdoin vienyt jaloistani voiman. Se oli herätys, jota en enää voinut lakaista maton alle.
Se alkoi jo liukuportaiden puolivälissä. Toinen jalka meni täysin tunnottomaksi – sellainen paksu, kuin kävelisi pumpulin läpi -tunne – ja heti perään tuli valkoinen, polttava pisto jalkaholvin läpi, kuin olisin painanut paljaan kantapään kuumalle levylle. Polvi vain petti alta.
“Mummo!” Aada kiljaisi alemmalta askelmalta, puoliksi nauraen, luullen että pelleilin.
Mutta tämä ei ollut leikkiä. Kun kaaduin taaksepäin kohti takaa nousevia teräsaskelmia, mies pari porrasta ylempänä nappasi minua kyynärpäästä. Nainen tarttui Aadaan kainaloista. Koko liukuporras hiljeni, samalla tavalla kuin huone hiljenee, kun kaikki näkevät saman asian yhtä aikaa.
Ylhäällä istuin penkille ja tärisin niin, etten saanut sanoja suustani.
“Kyllä mä pärjään”, kuiskasin. “Se on vaan mun jalat. Ne petti.”
Mutta kaikki näkivät, ettei kaikki ollut kunnossa. Tämä oli jo kolmas kerta kahden kuukauden sisällä, kun jalkani olivat pettäneet varoittamatta. Ja tällä kertaa vain vieraan ihmisen nopea reaktio esti Aadaa putoamasta.
Olen Elina. Olen 61-vuotias. Ja sinä iltapäivänä tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, mitä kaikkea vuosien polttelu ja pistely jaloissa oli minulta hiljaa vienyt.
Se ei vain satu. Se vie palasia elämästä.
Se yksi sekunti. Siinä oli ero sen välillä, osuuko lapsenlapseni portaisiin – vain siksi, ettei hänen mummonsa voinut luottaa omiin jalkoihinsa.
Mieheni Teemu ei sanonut kotimatkalla juuri mitään. Hän vain vilkaisi minua vähän väliä, molemmat kädet tiukasti ratissa. Punaisissa valoissa hän lopulta sanoi sen ääneen: “Elina, me ei voida enää teeskennellä, että tää on normaalia.”
Hän oli oikeassa. Olin esittänyt vahvaa jo vuosia.
Meillä on Teemun kanssa ollut hyvä elämä. Kolmekymmentäneljä vuotta naimisissa. Kaksi tytärtä. Kolme lastenlasta. Piha, jossa nyhrään iltaisin. Iltakävelyt rantaan päivällisen jälkeen.
Sitten se polttelu alkoi. Ensin pieni kihelmöinti varpaissa öisin. Sitten syvempi, pistelevä kuumuus molemmissa jalkapohjissa. Sitten ne sähköiskun kaltaiset vihlaisut kahdelta ja kolmelta yöllä, jotka repivät minut hereille.
Ne pienet nöyryytykset, joista kukaan ei varoita
Kyse ei ollut vain niistä liukuportaista. Se oli sitä, että istuin sängyn reunalla joka aamu kaksikymmentä minuuttia, peläten ensimmäistä askelta ennen kuin uskalsin nousta. Sitä, että puristin keittiön tasosta kiinni ja siirsin painoa jalalta toiselle, jotta sain ruoan tehtyä. Joinain aamuina pelkkä sukkien vetäminen jalkaan sai varpaat surisemaan kuin sähköjohto.
Lakkasin polvistumasta kukkapenkkiin. Iltakävelyt Teemun kanssa jäivät. Keittiötanssit loppuivat. Aloin suunnitella koko päivän sen mukaan, kuinka pitkälle pitäisi kävellä ja missä voisin istua välillä alas.
Yöt olivat pahimpia. Sukat, ilman sukkia, tuuletin, pakastehernepussi jalkapohjissa – mikään ei auttanut pitkään. Joinain öinä luovutin ja istuin olohuoneen nojatuolissa aamuun asti, vain jotta jalkani eivät koskettaisi lakanoita. Kolmekymmentäneljä vuotta naimisissa, ja siellä minä istuin, yksin hereillä kolmelta yöllä, kun Teemu nukkui yläkerrassa. En ole koskaan tuntenut oloani niin avuttomaksi.
Lauseet, jotka pysäyttivät
Viikko liukuportaiden jälkeen Teemu vei minut yksityiselle jalkojenhoidon asiantuntijalle. Tasapainotestejä, painetestejä, kysymyksiä unesta ja siitä, mistä kohtaa polttelu yleensä alkaa. Sitten hän istutti meidät alas ja selitti asian tavalla, jonka vihdoin ymmärsin.
Jalkani eivät vain “olleet iän myötä huonontuneet”. Se epämukavuus, joka kulki jalkapohjien ja pohkeiden läpi, oli juurtunut syvälle – niin, että kuumuus ja pistely heräsivät, vaikka en edes seissyt jaloillani.
Hän sanoi jotain, mikä jäi soimaan päähän: “Jalkasi ovat oppineet ylireagoimaan arjen rasitukseen. Ne särkyvät ja nostavat hälytyksen, vaikka selvää syytä ei olisi.”
Se yksi lause selitti koko elämäni. En ollut enää vain epämukavuuksien kanssa elävä. Elin pelon ympärillä – pelon seistä, kävellä, kantaa omaa lapsenlasta.
Sitten tuli se osa, jota kukaan ei ollut minulle aiemmin avannut. Hän sanoi lempeästi, että moni käyttämäni apu vaikuttaa vain ihon pinnassa – vaikka varsinainen ongelmakohta on syvemmällä, helposti sentin tai enemmänkin ihon alla, siellä missä se sitkeä, syvä epämukavuus oikeasti alkaa.
Istuin siinä räpytellen silmiäni. Olin käyttänyt vuosien varrella pienen omaisuuden, ja suuri osa siitä oli vaikuttanut ihan väärässä paikassa. Se oli kuin yrittäisi viilentää kellarissa roihuavaa tulipaloa avaamalla ikkunan yläkerrasta.
Niin monta yritystä. Pieni omaisuus.
En väitä, että kaikki muu olisi ollut täysin turhaa. Mutta kun katson taaksepäin, suurin osa ei vain koskaan yltänyt tarpeeksi syvälle.
Vahvat yötablat auttoivat nukahtamaan – mutta aamulla olin tokkurainen ja hutera jaloistani koko päivän. 61-vuotiaana minulla ei ole varaa kulkea kuin unissakävelijä.
Apteekin viilentävät voiteet tuntuivat iholla hetken mukavilta, sellainen mentholinen nipistely, mutta se hävisi parissakymmenessä minuutissa ja syvä kuumuus jalkapohjissa hiipi heti takaisin. Kokeilin pohjallisia, viilentäviä rullia, hierontapalloja – kokonainen laatikollinen erilaisia vempaimia. Vastaanotot veivät aikaa ja rahaa, ja helpotus ei koskaan tuntunut jäävän pysyväksi.
Mikään näistä ei ollut huijausta. Ne vain eivät yltäneet siihen kohtaan, jota asiantuntija oli minulle näyttänyt.
Olin valmis luovuttamaan ja ryhtymään mummoksi, joka katsoo penkiltä sivusta.
Mutta Teemu ei ollut.
9 yötä keittiönpöydän ääressä
Teemu on jääräpää. Luultavasti siksi olemme vielä kolmenkymmenen neljän vuoden jälkeen yhdessä.
Yhdeksän iltaa putkeen hän istui keittiönpöydän ääressä lukulasit nenällä, läppäri auki yli puolen yön – hyvinvointifoorumeita, ainesosalistauksia, sivu toisensa jälkeen jalkojen sitkeästä, syvällä istuvasta epämukavuudesta, joka ei asu ihon pinnassa. Hän ei etsinyt ihmettä. Hän toisti koko ajan: “Etsin jotain sellaista, mitä sä oikeasti jaksat käyttää.”
Hän lopetti tavallisten apteekkigeelien selailun ja alkoi etsiä jotain, joka on suunniteltu vaikuttamaan syvemmällä.
Yhdeksäntenä iltana, jonkun jalkavaivapalstan kommenteissa, eläkkeellä oleva hoitaja puhui asiasta, jota hän kutsui nimellä micro-bubble delivery – pienet kuplat, jotka ovat tarpeeksi pieniä läpäisemään ihon suojakerroksen ja kuljettamaan rauhoittavia aineita syvemmälle, lähemmäs sitä juurisyytä, johon pintavoiteiden on vaikea yltää.
Tuote oli nimeltään Kinzeno Triple-Action Massage Gel .
Teemu käänsi läppärin minua kohti, kuin olisi löytänyt aarteen. “Lue tää.”
Pyöräytin silmiäni. “Taasko joku geeli? Olen kokeillut jo puoli apteekkia.”
“Ei mikään tavallinen geeli”, hän sanoi. “Lue, miten tää toimii.”
Joten luin. Kahdesti. Ensimmäistä kertaa vuosiin jokin kuulosti ihan oikeasti järkevältä.
Ensimmäinen päivä tuntui erilaiselta
En odottanut ihmeitä – olin pettynyt liian monta kertaa. Mutta Teemu sai minut lupaamaan: kaksi viikkoa, kahdesti päivässä, ei oikoteitä.
Kierrän kannen auki ja valmistaudun pistävään kemikaalin hajuun. Sitä ei tullut. Tuoksu oli raikas ja kevyt, vähän kuin eukalyptus ja viileä vesi, ja koostumus pehmeän vaahdon oloinen.
Hieroin pienen määrän jalkapohjiin ja holveihin. Viileä tunne levisi jalkoihin – ei mikään polttavan kylmä shokki, vaan enemmänkin kuin viileä vesi, joka valuu rauhassa hermojen väliin. Odotin, että tuttu surina iskisi takaisin vastaan.
Sitten nousin ylös ja otin kolme hidasta askelta huoneen poikki.
Ei mitään dramaattista ihmettä. Mutta se ensimmäinen pisto, johon aina varauduin? Pehmeämpi. Ja minulle se riitti jatka…

Text scraped from the landing page for research purposes. © respective owners. This text is sourced from the advertiser's public landing page; for removal, contact dmca@luba.media.